Päivän sana on kiitos, ja kiitos voi pelastaa jonkun päivän.

 

"Kiitos ja kirous lähtevät samasta suusta." (Jaak. 3:10)

"Kiitos on kiitollisuutta osoittava sana, joka sanotaan jonkin hyödyllisen tai arvostetun asian tehneelle. Myös kohteliaisuus pyydettäessä jotain." (Wikisanakirja: kiitos)

 

".. ja kerran hän on saava kiitoksen siitä mitä tekee." (Jaak. 1:25)

 

"Kiitos ei maksa mitään." Tai näinhän sen pitäisi olla. Radiossakin tänään Suomipopin Popstudiossa aihetta sivusivat, kun keskustelivat tästä että pitääkö esimerkiksi bussikuskeja tervehtää (HS: Moi vai ei?), taikka päiväkodin pihalla toisia vanhempia. He mainitsivat esimerkkeinä muun muassa kaupan oven auki pitämisen toisille ennen itseään tai itsensä jälkeen. Pointtina siis se, että todellakaan kaikki eivät tänä päivänä kiitä tällaisen pienen kohteliaisuuden jälkeen.

(Kiitos on kiitos kaikilla kielillä.)

Toinen mitä itse olen jonkin verran miettinyt (ja mistä tämä kirjoituskin sai tuulta alleen) on monen tapa itseään kehuessa kyllä kiittää, mutta myös heti heittää siihen vastakehu, vaikka vähän pakostakin. Eritoten tuntuu että nuoret tekevät tätä paljonkin, ainakin sosiaalisessa mediassa..en osaa sanoa että miten asian laita kasvotusten on. Ja tätä asiaa olen ihan tietoisesti itse alkanut työstämään. En siis näitä vastakehuja, vaan nimenomaan pelkän kiitoksen sanomista. (Kiitos samoin eri yhteyksissä on sitten asia ihan erikseen..)

 "Siunattu olkoon hän, joka ei odota kiitosta, sillä hän ei tule pettymään."

-W. C. Bennet

Vaikka tänään oli maanantai, itselläni se ei tuntunut siltä. Yksi syy siihen oli tänään saamani monet kehut. Enkä sano tästä kuulostaakseni itsekeskeiseltä taikka itserakkaalta, vaan ihan siitä syystä etten itsekään ole tottunut moiseen. Ylipäätään kehujen kuuleminen ja varsinkin niihin tottuminen on ollut useamman vuoden projekti. Siksipä tämän päiväinen oli hyvää harjoitusta.

"Kiitos!

Niille, jotka uskoivat minuun, kun en siihen itse pystynyt.

Niille, jotka hymyllään hälvensivät pimeyden kasvoiltani.

Niille, jotka vaihtoivat taakkani vilpittömään iloonsa ja pitivät sitä hyvänä kauppana.

Niille, joiden rakkaus ja nauru antoivat minulle siivet ja sinitaivaan.

Niille, joita en voi kylliksi kiittää tässä elämässä, enkä seuraavassakaan."

-Bradley Trevor Grieve

Sain useampia kehuja uudesta mekostani sekä hiuksistani, tosin päivän parhaat ja ilahduttavimmat kehut taisivat tulla elämänasenteestani (siitä, miten kokemani elämä heijastuu vetovoimana itsestäni). Kaikkiin vastasin hymyssä suin: "kiitos". Toki keskustelu muutenkin siinä jatkui, mutta lausuin kiitoksen kiitoksena ja muut asiat sitten muina asioina. Suosittelen tätä muillekin.

 

"Myöskään rivoudet, typerät jutut tai kaksimielisyydet eivät teille sovi,

teidän suuhunne sopii kiitos." (Ef. 5:4)

 

Jos ja kun luit tekstini tänne asti, niin: "Kiitoksen kauneimman, Sulle tässä ojennan!"

 

Kiroileva Siili

 

MUOKS: Facebook tänään muistutti, että kolme vuotta sitten (8.3.13) olen siellä julkaissut tähän aiheeseen liittyvän pätkän, jonka Positiivareilta joskus löysin.

 

"OTA REILUSTI VASTAAN

Onko sinulla vaikeuksia kohteliaisuuksien vastaanottamisessa?
Vastaatko usein: "No, eihän se nyt ollut mitään."?

Kohteliaisuuden sivuuttaminen olankohautuksella
saa usein epätoivottua huomiota osakseen
ja vähättelee sekä sinua, että tunnustuksen antajaa.

Kun saat kiitosta,
kun joku tarjoaa sinulle kohteliaisuuden,
sano vain yksi sana: "Kiitos!",
ja anna tapahtuneen vaikuttaa itseesi...
Hyvin myönteisesti."

-Positiivarit

Teette mitä teette..

..mä oon täydellinen, te ette. (Ah, niin rakastan tätä lausetta!)

 

 

 

Vitsi vitsi..vai oliko? No ei muuten ollut.

Ei, nyt en käy väittämään että olisin täydellinen ihminen. Sitä kun ei ole kukaan meistä.

 



 

 Mutta olen kuitenkin juuri täydellinen minä.

Ja täydellisin minä, koska kukaan muu ei voi olla minä. Enkä minä voi olla kukaan muu.

 



 

 Kun sinä itse taas.. 

 



 ..olet täydellinen sinä. Ja täydellisin myös, kukaan muu ei voisi olla sinä.

Etkä sinä voi olla kukaan muu.

 



 

 

Aina ei kyllä tarvitse olla täydellinen oma itsensäkään, jos ei siltä tunnu.

 

 

Riittää, kun on paras versio itsestään. Joka sekin voi eri päivinä olla erilainen, ja se on ihan sallittua.

 

 

 

Millainen se paras versio kustakin sitten on, on jokaisesta itsestään lähtöisin.

Sitä ei kukaan toinen voi puolestamme päättää. 

 



 

 

Tärkeintä on siis tehdä se, mihin pystymme. Yrittää olla se oma paras itsensä.

 

 

No mutta Mestari Yoda, älä nyt ole niin ehdoton.

Emmeköhän voi tehdä pienen kompromissin ja sopia, että tärkeintä on se että edes yrittää.  

 

 

Kuitenkin..ennen kuin on mahdollista edes yrittää olla se oma paras itsensä,

on muistettava että kaikki alkaa tästä: rakastaa itseänne! 

 

 

Asenne vai elämän puute..

Vai vähän sekä että.
Tuollainen ajatus putkahti päähän, ko tänään kotio koulusta ajelin.

Minun ja opiskelutoverini opinnäytetyö otti tänään taas askeleen eteenpäin (siitä iso OUJEE!), mutta siinä samalla oma mieli otti aimoharppauksen menneeseen. Olimme siis meille entuudestaan tuntemattomien opiskelijaryhmien parissa, ja etupulpetissa istuessa pudistelimme osin naureskellen päitämme ja mietimme, että mihin olemme itsemme änkeneet. Tiedän, itselläkin on ikää vasta 28 vuotta, mutta välillä tuntuu siltä kuin kuilu itseni ja tämän päivän kaksikymppisten välillä olisi mahdottoman suuri. Ainakin joissain asioissa.

(Elämän yllätyksiä.)

 

Mistäkö pään pudistelu ja tämä ajatuksenjuoksu sitten johtuu? Niistä äänekkäimmistä reaktioista joita kuulin tänään ensimmäisenä, kun näille opiskelijoille kerrottiin että erään kurssin toteutus onkin enimmäkseen itsenäistä toiminnallista suorittamista pienryhmissä. Ihmettelyä siitä että "millä ajalla toteutetaan", "miten paikan päälle pääsee", "kuka kustantaa matkat" ja "eikö voida olla vain oman ryhmäläisten kesken".
Sitten kun minä ja toverini olimme lisäksi selittäneet että miksi ihmeessä olemme siellä heidän kanssaan, ja miten opinnäytetyömme liittyy tähän heidän kurssiinsa, sain lisää mietittävää. Että eikö ihmisiä vain kiinnosta mitä toisilla on sanottavaan, vai oliko se niin suuri järkytys, koska heti kun saimme asiamme sanottua, joku kysyi "siis ollaanko me siinä mukana vai", ja toinen "pitääkö meidänkin siis hikoilla siellä". Niin. Niinhän me juuri taisimme kertoa.

(Jokainen tarvitsee joskus apua.)

Jos tosiaan muistelen taaksepäin itseäni ja silloisia opiskelutovereitani, niin jo sekä ammattiopiston puolella että siellä edellisessä ammattikorkeakoulussakin (jolloin tuli vielä oltua siis parikymppinen) me olimme vain tyytyväisiä siihen, jos koulupäivät sisälsivät muutakin kuin luennoilla istumista. Opintokäynnit ja muu toiminnallinen toteutus oli suurta plussaa.
Eikä me pahemmin silloin kyselty, että kuka maksaa. Jos joillain oli autoja, sovittiin kimppakyydeistä ja maksettiin bensoista, tottakai. Jos paikka minne piti mennä oli edes kävelymatkan päässä junaradasta, mentiin junalla ja kävellen. Ja itse maksettiin, se nyt vain oli kulu muiden joukossa. Itse oli vain tyytyväinen että pakollisia ostettavia kurssikirjoja ei juurikaan ollut, joten kyllä tällaisia pikkusummia sitten pystyi maksamaan. Eikä niitä kurssikirjoja oikeastaan ole nyttenkään.

Sen ymmärrän että saattaa olla hankalaa useamman ihmisen aikatauluja saada sopimaan yhteen, mutta koska opiskelijan ensisijainen homma on hoitaa koulunsa, niin työvuoroon vetoaminen heti ensimmäisenä ei vaan toimi. Varsinkin kun lukkarissa kuitenkin on jonkin verran tyhjääkin..
Ja tuo että ei tässä vaiheessa elämää asiat vain mene niin, että aina saisi olla sen kivoimman kaverin kanssa ja tehdä tehtäviä yhdessä. Ammattikorkeakoulussa (periaatteessa) ollaan jo aikuisia, yksi tutkinto jo takana ja toinen tulossa, valmistaudutaan työelämään. Ei sielläkään voi itse aina valita, keiden kanssa työskentelee ja keiden ei. Ei se yhteiskunta vaan pyöri sillä tavalla..

Noh, en sitten tosiaan tiedä että onko maailma ylipäätään tässä about kymmenen vuoden aikana muuttunut niin paljon, onko nuorisokulttuuri muuttunut vai onko se vain se elämän puute mikä saa tällaista aikaan. Tarkoitan siis elämän puutteella elämänkokemusten puutetta sekä niiden oletettua vähyyttä, joka nuorella iällä vielä on. (Tietenkään en kenenkään henkilökohtaisista kokemuksista tiedä.) Hieman mietin myös maantieteellisestä sijainnista johtuvia eroavaisuuksia, vaikuttaako se? Vai alanko minä vain hitaasti ja varmasti lähestymään keski-ikää, jolloin alkaa kiinnittämään enemmän huomiota tämän kaltaisiin asioihin..

 

("Rakkaus on se urheilulaji, joka käy eniten sydämelle." -Maurice de Vlaminck)

 

Siinäpä sitä on pohdittavaa..

Nyt tämä kätevä emäntä palaa kotitöiden pariin, ja toivottavasti ehtii jo loppuviikon aikana palata tänne, on meinaan yksi aihe ollut jo hetken mielessä.. Hellurei!

Minun valintani.

Mulla asuu kotona siis yksi lapsi, joka täytti viime elokuussa 6 vuotta. On kaksi silmää, kaksi korvaa, nenä ja suu. Kuten suurimmalla osalla lapsilla. Tällä mun lapsella vaan on näiden lisäksi neljä jalkaa ja häntä. Kyllä, mun lapsi on koira. Tähän nyt varmasti moni sanoo, ettei koira voi korvata lasta. No eihän se tietyllä tavalla voikaan, mutta koska tiedän että hyvin suurella todennäköisyydellä en tule ihmislapsen äiti koskaan olemaan, niin minulle koirani on lapseni.

Mistäkö tiedän, että perheeseeni ei luultavasti ihmislasta tule? No, minulla todettiin 2005 imusolmukesyöpä jonka hoidot aiheuttivat sen etten saa lasta sillä kaikkein luonnollisimmalla tavalla. Minulle tehtiin kyllä munasarjakudoksen talteenottoleikkaus, vaikka tuolloin 17-vuotiaana en ensin siihen meinannut suostuakaan. Ajatus "koeputkilapsesta" ei ollut se omin, vaan olin jo tuolloin ehtinyt adoptiotakin miettiä (kun olin saanut vierestä hieman nähdä adoption hyviä puolia). Myöhemmin sitten olen kuitenkin ollut tyytyväinen, että pari läheistä ihmistä minut siihen leikkaukseen ja munasarjakudoksen pakastamiseen suostutteli. Että on se mahdollisuus kaiken varalta.

Vaikkakin hämmennyin kovin lukiessani erään uutisen 8.1.2016, jossa kerrottiin kuinka Suomessa on nyt ensimmäistä kertaa saatu alkamaan raskaus pakastetulla munasarjakudoksella. Minulle lääkäri 2005 sanoi, "eihän tämä menetelmä täysin varma ole, mutta eihän mikään muukaan ole", josta siis käsitin että jo silloin menetelmä olisi kuitenkin ollut suht yleinen. Uutisessa kerrottiin että Suomessa takaisinsiirtoja on tehty vasta neljä, joista tämä yksi raskaus. Maailmassa vauvoja on tällä menetelmällä syntynyt noin 60, ensimmäinen vuonna 2004. Hämilläni? Kyllä.

Adoptiotakin siis olen miettinyt pitkään ja monesti, ja ottanut asioista selvää. Adoptiopolusta, ikärajoituksista, maiden vaatimuksista, pitääkö olla naimisissa vai ei, ja niin edelleen. Ja tottakai tuo kulloisenkin vierellä kulkijan mielipidekin on ollut vaikuttamassa siihen, mitä on mietitty. Ja niitäkin on valitettavasti riittänyt. Yhdelle ei juuri minun mieleiseni adoptiomaa käynyt missään nimessä, ja toisen kanssa tietyt vaatimukset jo alkoivat täyttyä mutta sitten tuli muita mutkia matkaan. Nykyisen kanssa on asiasta puhuttu monesti, ja kyllä me viime vuonna maksettiin tuo kudoksen pakastus-/säilytyslasku taas seuraaville kolmelle vuodelle, mutta katsotaan nyt sitten seuraavan eräpäivän lähestyessä että mitä tehdään. Tällä hetkellä ainakin ollaan sitä mieltä, että meidän perhe on nyt hyvä. Ja omasta puolestani voin sanoa, etten tiedä haluanko tähän maailmaan edes tuoda yhtäkään lasta lisää, eikä se tee minusta naisena sen huonompaa. Plus meidän elämänlaatu/-tapa on tällä hetkellä niin jees, että vaikka sanotaan että lapsi tulee perheen elämään (eikä perhe lapsen), niin nätisti sanottuna ei tähän nyt oikein lapsi kyllä edes sopisi.

Ja tästä sopiikin jatkaa tähän juttuun. Näin Facebookin kautta erään Me Naisten artikkelin, jossa puhuttiin siitä miten toisten elämänvalinnat ärsyttävät ihmisiä. Mietin siis, että onko meidän kohdalla nyt sitten kyse valitusta lapsettomuudesta, vai tahattomasta/sairauden aiheuttamasta lapsettomuudesta, vai sekä että. Koska tiedän, etten voi kovin helpolla saada lapsia ja olen hyväksynyt sen, ja siksi olen myös valinnut lapsettomuuden. Olen miettinyt asiaa paljon ja mieleeni tuli jokin aika sitten tunne, että lauseen sisältö vaikuttaa kovin tutulta. Muistin, että jo edesmennyt ystäväni sanoi aikanaan samansisältöisen lauseen. <3 Yhtä lailla hän oli sitten äiti lemmikeilleen.

Niin tosiaan, se minun karvalapseni. Käytökseni hänen kanssaan on myös osoittanut sen, että hetkittäin olen onnellinen siitä etten ole kasvattamassa omaa ihmislasta. Suurin syy on se, että annan jo tuolle pienelle karvapallerollekin niin paljon asioita periksi. Jos olisin samanlainen ihmislapsen kanssa, niin huh. Vaan en minä kuitenkaan päiväkodissa töissä ollessa ollut selkärangaton tarhatäti, vaan toimin lempeän johdonmukaisesti. Ei voi tietää, millainen olisi oman kanssa. Nyt riittää lähipiirissä olevat lapset, niitä kun tuntuu tulevan lisää tasaista tahtia.

Eikä karvalapsen kanssa eläminenkään aina helppoa, eikä halpaakaan ole. Reilu 100 euroa meni nyt talvivarusteisiin, kun pakkaset tuli niin äkkiä, ettei kylmään ehtinyt tottua. Lapsi kuin lapsi, rahaa menee. Mutta se tunne, kun 10kg karvaa käpertyy illalla peiton alle kainaloon..silloin ei mieti rahaa. On vain onnellinen siitä, että toinen yhä on siinä. Kaikista kokemuksista huolimatta. Minä ainakin oman pieneni eteen olen valmis tekemään paljon. Olenpa myös onnellinen siitä, että nämä perheen miehet tulevat toimeen keskenään. Jos eivät tulisi, niin kyllä minä tuon karvaisemman valitsisin. Ennenkin valinnut. Se ei petä, ei pahemmin valita ja rakastaa, tuli mitä tuli.

Äitin ylpeys. <3

Tässä lopuksi vielä linkit mainitsemiini juttuihin:
- Nainen tuli raskaaksi Tampereella todella harvinaisella tavalla
- Lapsettomuus, downshiftaus, sinkkuus: miksi toisten elämänvalinnat ärsyttävät?
..ja varalta, jos linkit eivät toimikaan niin löytyvät myös täältä:
Tekstit kokonaisuudessaan

..ensi kertaan!

Minä täällä hei.

Jaa niin siis kuka. No minä. Minä, minä, minä. Vuosimallia -88 oleva nuori nainen, joka taas kerran päätti aloittaa blogin. Edellinen ko kuivui kasaan ennen kuin kunnolla käynnistyikään, ja siitä on jo hieman aikaakin (08/2013 viimisin teksti). Nyt taas alkanu tuntua siltä, että jonnekin tätä pään sisältöä pitää saada purettua, ja koen tämän olevan oiva tapa. Tämän, sekä runoilun. Mutta ennen ko alan hirviästi aukoa päätäni, niin kerrotaan nyh kuitenni vähä taustoja jotta vähä tiiätte kenen juttuja luette.

Olen Hämeestä kotoisin mutta tällä hetkellä asustelen itärajan tuntumassa. Jep, kyllä vaan. Kaipuu kotopuoleen on kova, ja kunhan saan opinnot loppuun (toivottavasti tämän vuoden aikana) niin enköhän minä täältä takaisin kotikonnuille jossain vaiheessa pääse. Sikälimikäli tuo toinen tässä asunnossa asuva kaksijalkainen on samaa mieltä, ja jos ei ole niin..noh, päätelkää ihan ihe.

Lähihoitajaks valmistuin 2008, ja siitä lähtien oonkin tahkonnu AMK-maailmassa tavoitteena sosionomin pätevyys. Jooh..yleensähä yliopistotyypit on ikuisuusopiskelijoita, mutta poikkeus vahvistaa säännön. 12/2014 asti olin kirjoilla yhes AMKis tuolla etelämmässä, ja 01/2015 aloitin sitten täällä idässä. Surkuhupaisaa, eikö. Välissä ehdin olla pari kautta töissä päiväkodissakin (08/2012-06/2014), joten sekin söi opintoaikaa. Aina ei asiat mee niiko etukäteen aattelis, mutta en vaan aio luovuttaa tän koulutuksen suhteen. Vaikka siihenni ois ollu mahdollisuus kesällä 2014, ko oisin saanu vakipaikan yhestä toisesta päiväkodista. Joka ois sekin varmasti ollu hieno elämänpolku, mutta on nää uus paikkakunta, uus koulu ja uus ympäristö tuonu paljon hienoja juttuja ja ihmisiä elämään nämäkin.

Moon aikamoinen nysväri (sana, jolla isäni kuvailee minua). Oon siis käsityö-, askartelu-, tuunaus- ja TSI/DIY-ihmisiä (TSI/DIY = Tee-se-itse/Do-it-yourself). Harrastan myös liikuntaa erimoisin jutuin joista (lukko)paini, kahvakuulailu ja tanssi päällimmäisinä juttuina. Tanssissa tällä hetkellä menossa Lavis, sekä kotona tanssin erilaisia tanssipelejä (muun muassa XBoxilla). Viihteen suurkuluttaja myös, paljon tulee katsottua tv-sarjoja ja elokuvia sekä pelattua erilaisia videopelejä. WWE ja UFC myös kovassa huudossa tässa taloudessa. Ja tällä hetkellä tuota Deadpool-leffaa odotellen..

No mutta..oiskohan tässä nyh tälle kerralle jo tarpeeks. Mulla ois ekaan syvällisempäänkin kirjotukseen jo aihe, mutta jospa se jokin toinen päivä. Seuraavaks suuntana siirtyminen soffalle ja PS3-ohjain käteen..luvassa Batman 3: Beyond Gotham. Hieno peli, ennen kaikkea hauska. Joten eipä muuta ko:

See you next time! *armeijatervehdys John Cenan malliin*